Al Goren The Future -kirjaa lukiessa on ristiriitainen olo: Koska se käsittelee enemmän tai vähemmän kaikkea, ollaan niin suurten asioiden (tai hyperobjektien) äärellä, että henki salpautuu. Toisaalta maapallo tuntuu samaan aikaan kutistuvan: monimutkaiset vaikutus- ja seuraussuhteet saavat aikaan sen, että kaikki onkin käsittämättömän pientä ja haavoittuvaista. Kukaan ei voi vetäytyä vastuusta ja kaikki ovat riippuvaisia toisistaan.
Tartuin kirjaan alunperin siksi, että halusin tietää mitä Al Gorella, raskaan sarjan poliitikolla ja vaikuttajalla, on sanottavaa maailman nykytilasta ja tulevaisuudesta. Gore, Yhdysvaltojen entinen varapresidentti, joka hävisi George W. Bushille presidentinvaalit epäreilusti v. 2001, on kirjoittanut aiemmin ilmastonmuutosta käsittelevän Epämiellyttävän totuuden ja keskittynyt muutenkin ilmastonmuutoksen vastaiseen taisteluun politiikan jälkeisellä urallaan.
Gore kiteyttää tulevaisuutta muovaavat tekijät kuuden pääteeman alle:
- Earth Inc. Tällä Gore viittaa globalisaatioon ja kansainväliseen talouteen, joka toimii aiempaan verrattuna täysin eri tavalla kuin ennen.
- The Global Mind: Internet, jatkuvasti kehittyvä robotiikka ja tekoäly.
- Power in the Balance. Vallan uusi tasapaino ja sen siirtyminen lännestä itään, kasvukeskuksiin ympäri maapalloa, kansallisvaltioilta yksityisille ja politiikasta markkinoille.
- Outgrowth: nopea kestämätön kasvu. Liikakansoitus, luonnonvarojen kestämätön kuluttaminen, viljelykelpoisen maan ja makean veden riittämättömyys.
- The Reinvention of Life and Death. Biotieteiden mullistava kehitys.
- The Edge. Ihmiskunnan ja maan ekologisten järjestelmien välisen suhteen täydellinen muutos. Ilmastokatastrofin estämisen ja tasapainon palauttamisen vaatimat valtavat muutokset energiantuotantoon, teollisuuteen, maanviljelyyn ja teknologiaan.
Kirjasta voisi nostaa esiin lukemattomia tärkeitä aiheita, mutta keskityn tässä vain kahteen minua erityisesti kiinnostaneeseen teemaan: demokratiakehitykseen ja ilmastonmuutokseen.
Demokratiakehitys maailmalla on viime vuosina pysähtynyt tai jopa tullut takapakkia. Kaikista pettynein Gore on luonnollisesti USAn poliittiseen järjestelmään, jonka hän sanoo olevan käytännössä suuryritysten käsissä. Gore nimeää tarkasti mekanismit ja ihmiset, jotka ovat saaneet tämän aikaan (tärkeimpinä ehkä tuomarit Stephen Field ja Lewis Powell vuonna 1978). Samaan aikaan Gore on vankkumattomasti sitä mieltä, että USAn demokratian palauttaminen ja vahva johtajuus ovat edellytyksiä sille, että koko ihmiskunnan tulevaisuutta määrittäviä päätöksiä ylipäänsä tehdään. Yhdistelmä on vähintäänkin haastava.
USA ei ole kuitenkaan ainoa valtio, jonka hallinto on retuperällä. Koko EU on kurssilla kohti romahdusta, jonka vältettäväksi maiden on Goren mukaan joko erottava EU:sta tai yhdistyttävä tiukempaan talousliittoon. Kansallisvaltioiden valta on murenemassa: Gore siteeraa tutkijoita, joiden mukaan suuryritysten vaikutusvalta hallituksiin on yhtä iso kuin kirkolla keskiajalla.
Paljosta Gore syyttää televisiota, joka on hänestä demokratiaa rapauttava propagandan väline niin USAssa kuin Venäjällä. Monissa maissa kansalaisten päätietolähde on edelleenkin televisio, mikä saattaa näin helsinkiläisestä näkökulmasta helposti unohtua. Gore suhtautuu myös internetiin varauksella (vaikkakin toiveikkaasti) sillä sen luomista mahdollisuuksista huolimatta se on osoittautunut myös tehokkaaksi kansalaisten valvonnan välineeksi.
Miten demokratian lopullinen romahdus sitten estetään, ja minkälainen rooli esim. kansalaisjärjestöillä voisi prosessissa olla, jää kirjassa auki. Gore tyytyy toteamaan, että liikkeet niin idässä (esim. Iranin vihreä vallankumous) ja lännessä (Occupy Wall Street) ovat tähän mennessä jääneet syystä tai toisesta kesken.
Kirjan viimeinen luku käsillä olevaan ekokatastrofiin liittyen on tyypillistä tuomiopäivän materiaalia, jota tällaiselta kirjalta odottaakin. Mielenkiintoisinta luvussa onkin ehkä oivallukset liittyen denialismiin ja siihen, miksi olemme tähän asti epäonnistuneet niin surkeasti ilmastonmuutoksen torjunnassa. Yksi tärkeimmistä syistä on talouskasvun virheellinen määritelmä: se, että fossiilisten polttoaineiden hintaan ei ole laskettu niiden käyttämisestä aiheutuvia todellisia kuluja (sama kohtalokas virhelaskelma pätee useiden luonnonvarojen käyttöönottoon).
Toinen on ihmiselle tyypillinen tapa suhtautua ongelmatilanteisiin, jota psykologit kutsuvat oikeutusteoriaksi: me haluamme, että asiat ovat pohjimmiltaan hyvin ja ajatella hyvää myös itsestämme. Tämän tilan pystyy rikkomaan vain äärimmäinen hätätilanne, ja johtuen ilmastonmuutoksen hyperobjektiluonteesta emme ole (vielä) päässet kokemaan tällaista selkeää, silmiä avaavaa hätätilannetta.
Ilmastonmuutoksen hillitseminen edellyttää tosiasioihin perustuvaa tiedonvälitystä ja demokratian elpymistä, ja tätä kautta johtajuutta, joka on valmis tekemään koko ihmiskunnan ja elinympäristömme tulevaisuutta hyödyttäviä päätöksiä.
Periaatteessa ilmastokriisi voisi olla koko ihmiskuntaa yhdistävä “vihollinen”. Goren mukaan ilmastokriisi on kuitenkin tällä hetkellä typistynyt kulttuuriseksi kysymykseksi, joka määrittää ihmisen identiteettiä ryhmän jäsenenä samalla tavoin kuin kysymys markkinoiden sääntelystä tai kyky sietää epätasa-arvoa – ja joka jakaa ihmiset kahteen leiriin vasemmisto-oikeisto-akselilla. Ja tällaisena kysymyksenä se on omiaan vain vahvistamaan ihmisten välisiä vastakkainasetteluita.
Jotta siis voisimme tunnistaa ilmastonmuutoksen yhteiseksi viholliseksemme meidän täytyisi ensin tunnistaa itsessämme nämä pikkumaiset ja latteat asiat: tarpeen laumautua, tarpeen olla tyytyväisiä itseemme.