Thomas Bernhardin omaelämäkerta: Syy / Kellari / Hengitys / Kylmyys / Muuan lapsi (Lurra Editions, 2011-2013)
Viisiosaisessa elämäkerrassaan itävaltalainen kirjailija Thomas Bernhard käy läpi muistojaan kouluiästä aikuisuuden kynnykselle. Muuan lapsessa kehä sulkeutuu ja palataan varhaislapsuuteen. Tekstiä määrittää armoton rehellisyys ja herkkyys. Toisen maailmansodan aikainen Saltzburg on painajaismainen paikka ja sen asukkaat suurimmaksi osaksi tylsämielisiä teeskentelijöitä ja välinpitämättömiä oman edun ajajia. Koululaitos on sadistinen tehdas, jossa tuotetaan järjestelmällisen kiusaamisen menetelmillä itsemurhaa hautovia nuorukaisia. Kotona ainoastaan isoisä ymmärtää älykästä, herkkää ja luovaa poikaa. Isoisä onkin koko kirjasarjan tärkein hahmo kertojan lisäksi. Hän on nuoren Bernhardin sielunkumppani ja esikuva, joka opastaa pojanpoikansa taiteen ja filosofian maailmaan sekä opettaa suhtautumaan epäluulolla niin natsien kuin katolisen kirkon harhakuviin.
Yksi ensimmäisen osan mieliinpainuvimpia kohtia onkin se, kuinka natsismi ja katolinen kirkko vertautuvat toisiinsa. Sodan jälkeen sisäoppilaitos kokee näennäisen muodonmuutoksen: ”Internaatin sisällä en huomannut sen suurempia muutoksia, mutta niin kutsutusta päivähuoneesta, jossa meitä oli kasvatettu kansallissosialismiin, oli nyt tehty kappeli; puhujankoroke, jonka ääressä Grünkranz oli ennen sodan päättymistä seissyt ja opettanut meitä Suur-Saksan hengessä, oli tehnyt tilaa alttarille, seinällä Hitlerin kuvan paikan oli ottanut suuri risti ja siellä missä oli ollut piano, jolla Grünkranz oli säestänyt meidän laulamiamme kansallissosialistisia lauluja kuten ”Die Fahne hoch” tai ”Es zittern die morschen Knochen”, seisoi nyt harmooni.”
Toisessa osassa Bernhard löytää oman tahtonsa: ”Minulla oli ollut kaksi vaihtoehtoa, asia on minulle edelleen päivänselvä, joko tappaa itseni, mihin minulla ei ollut riittävästi rohkeutta, tai jättää lyseo siinä silmänräpäyksessä.” Hän kääntyy konkreettisesti koulutiellä päinvastaiseen suuntaan, ja hakeutuu kauppiaan oppipojaksi pahamaineiselle ja köyhälle alueelle. Täällä hän kokee elämänsä ensimmäistä kertaa olevansa hyödyllinen ja onnellinen. Alueella asuvat ihmiset ovat niin köyhiä ja kurjia, että kenelläkään ei ole varaa halveksia toista. Onni loppuu kuitenkin lyhyeen, kun Bernhard sairastuu keuhkosairauteen ja joutuu sairaalaan. Seuraavat kaksi osaa kertovat samalla säälimättömällä tarkkuudella oloista sairaaloiden köyhille tarkoitetulla osastoilla, ”kuolinhuoneessa” ja myöhemmin keuhkoparantolassa. Näiden laitosten lääkärit näyttäytyvät elämästä ja ihmisistä vieraantuneina, tunteettomina uraputkidespootteina, jotka kaiken kukkuraksi määräävät vääriä lääkeannoksia ja tunaroivat toimenpiteitä tehdessään. Bernhardin pitää järjissä tahto elää ja ajatella, tehdä taidetta. Vaikka keuhkoista ei ole oikein mitään jäljellä, Bernhard laulaa.
Bernhardin tavalla kertoa kauheuksista on kummallinen vaikutus: puhdistava, lohduttava. On paradoksaalista, että juuri tällainen teksti pystyy lohduttamaan parhaiten epätoivon hetkinä. Ehkä tämä johtuu siitä vaikutelmasta, että vaikka kirjoittajan laittaisi minkälaiseen mankeliin, hän tulee sieltä aina ihmisenä ulos: herkkänä, viisaana, tarkkanäköisenä. Tunnen lukiessani melankolista yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. On myöskin virkistävää näinä fantastisuuden ja jytkyjen aikoina lukea, kuinka joku sanoo suoraan, ketään kosiskelematta, miten päin v****a asiat ovat. Tällaisia pirunpeilejä toivoisin nyky-Suomeenkin.