Halaa outoutta! Tällainen virke minulle tulee mieleen Studio Elsan näyttämöllä, kun katselen, kuuntelen ja kävelen ympäriinsä Kenneth Kvarnströmin (re)use-jäähyväisteosta.
Yleisöä kehoitetaan liikkumaan tilassa tahtonsa mukaan, ja niin se sitten liikkuukin, melkein ärsyttävyyteen asti. “Mitä ne nyt tohon keskelle jäi toljottamaan, eihän muut nää nyt mitään!”, huomaan tuhahtelevani ajatuksissani. Ja sitten huvitun omasta reaktiostani. Ehkäpä tämä onkin yksi esityksen pointeista, rikkoa sääntöjä? Ja on mahtavaa, ettei tarvitse jäädä paikalleen puutumaan niin kuin yleensä teatterissa tai tanssiesityksissä. Voin istua lattialla tai penkillä, nojailla ja venytellä – tanssia ja juostakin tahtoisin, mutta sitä en kehtaa.
Esitys käyttää hyväkseen pätkiä Kvarnströmin vanhoista koreografioista vuosien varrelta sekä kaupunginteatterin käytettyjä puvustuksia. Mutta ei pidä ajatella kierrätystä liikaa – kokonaisuus on mahtava, outo, hauska ja pelottava. Pidän kovasti barokkipuvuista ja ahtaasta kuutiosta, jonka sisällä satuhahmot sukeltevat. Välillä tilaa jaetaan verhoilla, enkä tiedä mitä toisella puolella tapahtuu. Hallista on tehty outojen asioiden ja esineiden museo. Vitriineissä on tunnistamattomia kappaleita, katosta roikkuu monikulmaisia juttuja.
Joka pitää tätä tekotaiteellisena, kaivakoon esiin sen kyvyn, jolla nauretaan ja hypätään tuntemattomaan – eletään, sanalla sanoen.